Näyttelykierros avasi silmät: Miksi Helsingin Designmuseo veti puoleensa käsityöihmisen?

Kävimme pari viikkoa sitten Helsingissä ja vietimme aikaa niin historiallisessa Suomenlinnassa kuin suomalaisen muotoilun tyyssijassa, Helsingin Designmuseossa. Juuri Designmuseon anti johdatti ajatukseni paitsi designin, myös laajemminkin taiteen merkitykseen käsityöihmisen näkökulmasta.

Formations-näyttely

Askeleemme Designmuseoon vei ensimmäisenä Sofia Ilmosen Formations-näyttely, jossa Ilmonen pohtii modulaarisen muodin mahdollisuuksia ja uudenlaista tapaa ajatella vaatekaappia. Tämän näyttelyn äärellä jäin inspiroituneena kysymään: Voisiko palakaappi olla kapselivaatekaappi 2.0? Ilmosen näyttelyn lisäksi kiertelimme D-talon näyttelyitä muutenkin. Museo on siinä mielessä hienosti toteutettu, että informaatioähky iski jo alkukierroksesta, ja päätimme, että tänne kannattaa tulla toisenkin kerran, sillä A-taloon emme edes ehtineet.

Käsillään tekevälle Ilmosen näyttely on hyvinkin selkeä ja oiva inspiraation lähde. Sen sijaan ei-esittävän nykytaiteen kanssa minulla on ollut hyvinkin kaksijakoinen suhde. Tämä suhde – tai paremminkin sen haasteet ja hämmennykset – johdatteli minut sitten laajempaan pohdintaan, joka sai jopa kaunokirjallisen esseen mitat. Sillä mikä on taiteilija tai sen kriitikko arvottamaan puolestani, mikä on hyvää tai katsomisen arvoista, tai mitä minun tulisi tuntea tai mihin tunnelmiin ajautua?

Miksi jokaisen käsityöihmisen tulisi käydä Helsingin Designmuseon näyttelyissä?

Mikä on taiteilija tai sen kriitikko arvottamaan puolestani, mikä on hyvää tai katsomisen arvoista, tai mitä minun tulisi tuntea tai mihin tunnelmiin ajautua? Olen kenties loppuelämäni traumatisoitunut ”Ei mikään helppo nakki” -näyttelystä (2.2.–12.5.2024 WAM), jossa useita palkintoja kerännyt ja kansainvälistä tunnustusta saanut turkulainen valokuvataiteilija Iiu Susiraja laittoi nakin porakoneeseen videoinstallaatiossaan ja siinä se sitten vemputti. Mainittakoon, että Susirajalla on monta teosta, jotka sopisivat meillekin ja yhtä jo hieman ostattelin.

Samalla lailla vemputtaa suhteeni nykytaiteeseen ja ymmärrykseeni siitä, miksi jokin on taidetta ja toinen ei. Pärjäisin vielä Bauhausin (1919–1933) kanssa. Olen jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka Düsseldorfin koulukunnan (1820–1860) realistisromanttinen tapa kuvata maisemia oli aikanaan käänteentekevä muotokuvien ja uskonnollisten kuvien jälkeen. Fine art -valokuvaajan silmäni löytää yhtäläisyyden myös Piet Mondrianin kompositioihin tai surrealisti Magritten Ceci n’est pas une pipe -teokseen, sillä jokainen lienee lapsena miettinyt, miksi tuoli on tuoli, tai miksi piippu on piippu, tai sitten ei. Miten Cattelanin seinään teipattu banaani myydään kerta toisensa jälkeen sadoilla, jopa kymmenillä miljoonilla dollareilla? Toki, sitä en kiellä, etteikö se olisi hyvää liiketoimintaa – Cavendish-banaanit ovat halpoja ainakin toistaiseksi.

Dokumetaristi vai käsitetaiteilija?

Jälleen kerran pohdiskelin tätä, kun kuljin Designmuseon uusimmassa näyttelyssä tutustumassa jo edesmenneen Maija Lavosen töihin. Ensimmäisen kerran pohdintaa heräsi, kun tein lopputyönäyttelyni Krakowskie Szkoły Artystyczne -koulussa pari vuotta sitten taidevalokuvauksesta. Vaikeinta oli löytää itsestäni se taiteilijan identiteetti ja viesti, jonka halusin teoksillani välittää. Lopulta päädyin vääntämään käsitteellistä taidetta Magritten hengessä, mutta en kuitenkaan tunne hengenheimolaisuutta Cattelaniin. Ja näin minusta tuli modernin taiteen edustaja, käsitetaiteilija ohjaajan mukaan. Itse koin vain olevani dokumentaristi, joka kertoo virkatun pitsijakun tarinaa lavastetuin kuvin.

Teoksissani on tavallaan ylistys Suomen käsityöopetukselle, jossa jokaisen ainakin tulisi osata virkata ja neuloa peruskoulusta päästyään – tai no, ainakin piti. Nykytilasta voikin sitten olla montaa mieltä. Teoksissani pohdiskelin myös sitä, kuinka periaatteessa kaikkien osaama taito on vienyt ymmärryksen myös siltä, mitä tuotteiden pitäisi maksaa, jotta sillä eläisi. Temuilun myötä sekin vähäinen ymmärrys näyttää kadonneen lopullisesti Suomesta – Ranska tosin panostaa vastaavaan oikein urakalla. Pääkuvassa pohdiskelin vielä lisäksi, kuinka luonto on mahdollistanut meille monta resurssia, ja miten se halutessaan voi leikata meiltä vuorostaan elämänlangan. Jos perhosefekti voi aiheuttaa myrskyn toisaalla, niin mitä suomalainen neulemania tekee ympäristölle.

Maija Lavonen – Hiljaisia monumentteja

Takaisin Designmuseoon. Tekstiilitaiteilija Lavosen päätuote olivat ryijyt, joten häntä kutsuttiin tekstiilitaiteilijaksi, kenties käyttämänsä materiaalin mukaan. Lavosen teokset eivät kuitenkaan ole kovin realistisia, vaikka ovatkin saaneet innoituksensa Peräpohjolan luonnosta. Kärjistetysti voisi sanoa, että viiva täällä ja toinen siellä, usein yksivärisellä pohjalla, ja siitä pitäisi kaivaa esiin se tunnelma, jonka luonto on taiteilijassa herättänyt. Sen lisäksi, että näen vain edessäni usein kasan lankaa, joka kerää valtavasti pölyä ja on varsinainen turjake. Varsinainen ”ei, ei”, siis.

Mutta sitten. Ryijyjen jälkeen saavuimme huoneeseen, jossa Snelmannin kahden näytön videoinstallaatio veti minut Lavosen ajatusmaailmaan. Sidoksissa-teoksessa Snelmann asetti Lavosen työt luonnon keskelle, jolloin minun oli helpompi hahmottaa, että ”aa, tämä ryijynukkakerros onkin vettä ja tämä metsää.” Näin pystyin kääntämään abstraktin konkreettiseksi maisemaksi ja tavoittamaan luonnon kauneuden. Edelleenkään en voi olla varma, tavoitinko sittenkään sen tunteen, jonka Lavonen yritti teoksillaan välittää. Huolimatta siitä, että tunne tuntui olevan pääosa hänen töissään, näyttelytekstitkään eivät niitä avanneet. Miten voin olla varma, että sain oikeasta tunteesta kiinni? Toki, taiteessa ei taida sillä olla väliäkään, eikös sitä ajatella, että teoksista projisoi ne tunteet, jotka ovat itselle tärkeitä?

Videoinstallaation lisäksi parasta antia Lavosen näyttelyssä olivat ammattitaiteilijan alkuperäiset muistiinpanot, jossa parhaimmillaan vain parilla lyijykynäviivalla ja sanalla on kuvattu seuraava teos. Mallimestarin koulutuksen saaneena on ihana nähdä, miten kaiken ei tarvitse olla niin millintarkkaa ennen kuin tuote on valmis, vaan vähempikin riittää, kunhan idea on itselle selkeä. Vaatetusalan koulutuksissa on usein vaatimuksena melkeinpä muotikuvatasoiset tunnelmakuvat, oikeassa mittasuhteessa piirretyt tasokuvat ja millintarkat poikkileikkauskuvat saumarakenteissa. Tämän kokemuksen jälkeen olen tyytyväinen niihin nopeisiin töherryksiini, joita väännän milloin minkin kuljetusvälineen kyydissä.

Siksi sinunkin tulisi käydä näyttelyissä.