Olinko sittenkin se koira, johon kalikka kalahti?
Ihmettelin aattona samaan seuraan sattuneille kylänmiehille ja -naisille, että mikähän on minuun mennyt, kun suustani tipahtelee, milloin mitäkin totuuksia. Ei sen olisi niin väliä jos tipahtelisi pieniä ja sieviä sammakoita, mutta kun loikkii rupikonnia. Kiitos vain kaikille kuuntelijoille 😉 Onni on valmiit näyttötyöt. Pehmeä ja helppohoitoinen lapsen mekko on myynnissä sisarustensa kanssa Couturier Boutiquessa. Kuva: Juha Koivistoinen. Freudilainen lipsahdus Yksi lipsahduksista tapahtui, kun menin kierrätysompelun lähipäivään keväällä. Siellä toiset innostuneena tuunasivat vaatteitaan kenkiä, laukkuja, kuka mitäkin. Minä puolestaan yritin lattialla koota viiden sentin trikoosuikaleista siedettävän näköistä mekkoa ja tuskailin, ettei tästä mitään tule. Edessäni oli piirtämäni topin kaava, jonka päälle asettelin suikaleita yksi kerrallaan ja ompelin saumurilla yhteen. Koska suikaleet…
Aina ei tiedä, minne tie vie
Aina ei tiedä, minne tie vie. Lapsena halusin käsityönopettajaksi. Elämä vei, haave jäi. Viime keväänä, kun pohdin tulevaisuuden työkuvioita yllätyskäänteiden jälkeen (KLIK), otin yhteyttä kansalaisopistoon. Nyt olisi tarjolla syksyllä valmistuva ompelijakisälli, jolla on suoritettuna opettajan pedagogiset opinnot sekä kasvatus- ja aikuiskasvatustieteen aineopinnot. Ompelijakisällin pukeutumisneuvontaa Syksyisen ideariihen jälkeen saimme suunnittelijaopettajan kanssa ideoitua pari lyhyt kurssia. Oikeammin se meni näin, minä tarjosin ompelujuttuja ja juttelin niitä näitä. Suunnittelijaopettaja poimi puhetulvasta sanan sieltä ja toisen täältä. Lopulta opettaja kysyi, onnistuisiko tyylikurssin järjestäminen. Kun on opiskellut yrittäjyyttä päätoimisesti ja työskennellyt projektitehtävissä useammassa kansainvälisessä yrityksessä, niin asiakkaan tarpeeseen vastataan kyllä. Tosin fiksu vastaa kyllä vain niihin asioihin, jotka pystyy toimittamaan tai on ainakin hajulla. Pohdin…
Paluu todellisuuteen
Vuosi sitten pohdimme monta kuukautta uuden blogin perustamista. Sattui vielä samaan aikaan mukava blogihaastekin vastaan ja löytyi se oma lokero Blogistaniaan (KLIK). Tavoitteetkin olivat kuluneelle vuodelle selkeät: molemmat tutkintopaperit taskuun, opintovapaalta takaisin töihin. Lisäksi tavoitteena oli kirjoittaa viikoittain. Paluu arkeen Nyt on jotenkin toisin. Ei oikein tiedä, mistä kirjoittaa. Se kuuluisa tyhjän paperin kammo tuli kutsumatta kylään. Kun eräänä kynttilöiden valaisemana (lue: sähköttömänä) iltana pohdin tätä kirjoittamisen vaikeutta, hoksasin että kyse on jostakin muusta. Kyse on siitä, että olen palannut takaisin normaaliin elämään. Olen palannut normaaliin työssä käyvän ihmisen arkeen. Arkeen, jota olen paennut viimeiset kymmenen vuotta, kun olen tavoitellut akateemista loppututkintoa. Joulua edeltävänä keskiviikkona saavutin tavoitteeni. Sitten iski suunnaton…
