Miltä tutkimustyö oikeasti tuntuu?  Uusi

Rakas päiväkirja! Vappuna, kun painoin teekkarilakin päähäni, olin ensimmäistä kertaa oikeasti ylpeä siitä, että voin sen tehdä. Tähän asti olen jotenkin häpeillyt sitä. Nyt jokin oli toisin – en vain aivan tiedä, mikä.

Täytyy kyllä todeta, että viime loka–marraskuussa, kun katsoin tulevaa kalenteriani näiden kirjoitusten osalta, tunsin kasvavaa pakokauhua. Edessä tuntui olevan sellainen määrä kirjoittamista, etten oikein tiennyt, mistä kulmasta lähtisin vuorelle kiipeämään. Jossain vaiheessa mietin ihan oikeasti, että heitän hanskat tiskiin lopullisesti.

Vappupäivänä painoin viimeisen konferenssipaperin “lähetä”-painiketta ennen kuin suuntasimme keskustaan. Olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut kaksi konferenssipaperia ja hionut kahta muuta, jotka oli aloitettu jo lähes neljä vuotta sitten ensimmäisinä luonnoksina tieteellisiin konferensseihin. Kirjoitin molempiin aluksi noin 8 000 sanaa ja tiivistin ne sitten 6 400 sanaan – kuitenkaan kadottamatta punaista lankaa. Silti en vieläkään tiedä, menevätkö ne läpi sinne, minne niitä on tarjottu.

Ajanhallinnan kannalta tämä on ollut haastavaa. Vaikka saan käyttää puolet työajastani vielä muutaman kuukauden tähän tekemiseen ennen nykyisen hankkeen päättymistä, se ei estä asioita kasaantumasta usealle rintamalle yhtä aikaa. Keväällä oli useaan otteeseen päällekkäistä työtä, jolloin ainoa ratkaisu oli venyttää päiviä ja käyttää lepoaikaa näihin asioihin. Ei ole kerta eikä kaksi, kun kalenterissa näkyy 13 tunnin työpäivä.

Paras oli ehkä tuo vappuna lähettämäni paperi. Tein siihen tiivistelmän jo tammikuussa hyvin alustavien tulosten pohjalta, tietämättä lainkaan, saammeko suurempia yrityksiä haastateltaviksi. Onneksi saimme – ja vieläpä hyviä. Aikataulu meni silti tiukaksi, kun viimeinen haastattelu valmistui huhtikuun alussa ja aikaa analyysiin jäi vain kolmisen viikkoa.

Mikään ei ole vielä millään muotoa valmista tai kiveen hakattua, joten karonkkakutsuja ei ole jaossa. Koen kuitenkin, että aihiot ovat olemassa. Niitä voi työstää eteenpäin sekä tiedelehtien toimittajien että konferensseista saatavan palautteen pohjalta.

Ehkä jännittävimmän lisämausteen toi se, että onnistuin satuttamaan käteni. Sain siihen pienen revähdyksen, joka rasituksessa oireili ja puolitti työtehon. Ehdin jo varoitella sekä miestäni että poikaani siitä, että saatamme tarvita toisen toimivan käsiparin apua, jos tilanne pahenee. Onneksi sain lopulta kirurgin konsultaation jälkeen luvan jatkaa kirjoittamista – tosin hieman hidastetusti. Kuulemma käsi paranee itsestään.

Lauantaina, kun kävelimme pois keskustasta, sanoin ääneen olevani jotenkin onnellinen siitä, että sain kiivettyä tämän vuoren.

Tulevalla viikolla odottaa uuden hankkeen valmistelun aloittaminen sekä yhden väitöskirjaan kuulumattoman artikkelin muokkaaminen julkaistavaan muotoon. Se nimittäin palasi bumerangina takaisin sähköpostiin, joten työtä on vielä paljon.

Olen silti jotenkin toiveikas. Loppuviikosta pääsen edistämään myös takapihaprojektiamme – ja katsomaan, mitä siitä lopulta syntyy.