Kuosi, jota en ole julkaissut ja analyysiparalyysi Uusi

Rakas päiväkirja! Minulla on koneella kansio, jota en oikeastaan koskaan avaa. Se sisältää kuoseja, joita olen suunnitellut vuosien varrella – sellaisia, joista osa on jo valmiita, osa melkein, ja osa juuri syntymässä.

Yhtäkään niistä ei ole julkaistu.

Ei siksi, etten ehtisi. Vaan siksi, että jään pohtimaan.

Ja silti, juuri nyt olen taas samassa pisteessä.

Kuosit, joita ei oikeastaan ole olemassa

On erikoinen tunne tietää tehneensä jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä nähnyt.

Kuosit elävät tiedostoina, luonnoksina ja vähän liian monessa kansiossa, joihin nimeän asioita tyyliin “final_final2”. Palaan niihin välillä, muokkaan vähän, testaan värejä tai mittakaavaa. Saatan jopa miettiä, mihin ne sopisivat ja millaisessa vaatteessa ne toimisivat parhaiten.

Mutta jokin pysäyttää aina ennen viimeistä askelta.

Julkaiseminen siirtyy. Päätös jää tekemättä. Ja kuosi palaa takaisin siihen samaan paikkaan: vielä vähän kesken.

Vuosien aikana näitä ”melkein julkaistuja” on kertynyt useampi.

Kaksi kuosia ja yksi tehty päätös

Juuri parhaillaan painiskelen asian kanssa.

Olen tekemässä yhteistä neulemallistoa, ja minulla olisi siihen kaksi kuosia valmiina. Kaksi erillistä kuosia, jotka eivät varsinaisesti kuulu yhteen – mutta joista ensimmäinen olisi juuri nyt täydellinen tähän mallistoon.

Kaikki olisi valmiina.

Sellainen harvinainen hetki, jossa kokonaisuus oikeasti toimii ilman, että tekisi mieli vielä viilata jotain.

Paitsi että ennen kuin viemme yhteistyömallistoa eteenpäin, minun pitää suojata niistä ensimmäinen.

Juuri tämä on ollut se kohta, johon olen aiemmin jumiin. Ei siihen, ettenkö saisi kuoseja tehtyä, vaan siihen hetkeen, jossa pitäisi päättää, että nyt tämä viedään seuraavaan vaiheeseen myös virallisesti.

Tällä kertaa päätös on kuitenkin tehty.

Suojaan ensimmäisen kuosin ensin, ja vasta sen jälkeen lähdemme viemään mallistoa eteenpäin.

Hetki, jossa puuhailu muuttuu todelliseksi

Tiettyyn pisteeseen asti tekeminen on helppoa.

Saan ideoida vapaasti, testata, epäonnistua ja kokeilla uudelleen. Mutta jossain vaiheessa prosessi muuttuu. Siihen hiipii ajatus: pitäisikö tämä suojata. Entä jos joku kopioi. Onko tämä tarpeeksi hyvä siihen?

Ja yhtäkkiä kyse ei ole enää kuosista.

Kyse on päätöksestä, joka tuntuu haastavalta.

Raha tekee asiasta todellisen

Suojaaminen (tavaramerkki tai mallisuoja) ei ole pelkkä periaatteellinen kysymys. Se on myös käytännön kysymys ja ennen kaikkea rahakysymys.

Ja juuri siinä kohtaa tapahtuu jotain merkityksellistä.

Raha pakottaa ottamaan kantaa: uskonko tähän tarpeeksi, olenko valmis investoimaan tähän, onko tämä sen arvoinen.

Ja jos olen ihan rehellinen, kyse ei ole pelkästään rahasta.

Vaan siitä, että suojaaminen pakottaa myöntämään, että tämä ei ole enää vain harjoitus muiden joukossa.

Tämä ei ole enää luovaa kokeilua ja uuden oppimista.

Ja siksi se ei ole helppo päätös – vaikka sen pitäisi olla.

Täydellisyyden tavoittelu

Ulospäin tämä kaikki näyttää järkevältä.

Ajattelen, että selvitän vielä vähän, teen tämän kunnolla ja varmistan, etten tee virhettä. Mutta jos olen rehellinen, kyse ei ole pelkästään vitkastelusta.

Kyse on myös siitä, että en halua julkaista jotain, joka ei ole mielestäni täysin valmis – vaikka en osaa edes määritellä, mitä ”valmis” tässä tarkoittaa.

En ole jättänyt kuoseja julkaisematta siksi, etten osaisi tai ehtisi – vaan siksi, että olen jäänyt miettimään, pitäisikö ne suojata ennen julkaisua.

Mitä julkaiseminen oikeastaan vaatii?

Julkaiseminen kuulostaa tekniseltä asialta. Lataa tiedosto, lisää kuva, kirjoita teksti ja paina enter.

Mutta todellisuudessa se vaatii jotain muuta: irti päästämistä, keskeneräisyyden hyväksymistä ja sitä, että joku näkee.

Erityisesti silloin, kun kyse ei ole vain tuotteesta, vaan ideasta sen takana.

Ehkä kyse ei ole kuoseista lainkaan

Olen alkanut ajatella, että tämä ei oikeastaan liity kuoseihin.

Tämä liittyy siihen hetkeen, jossa tekeminen muuttuu julkiseksi. Siihen, kun kontrolli ei ole enää täysin omissa käsissä ja joku muu voi tulkita, arvioida tai jättää huomiotta.

Analyysiparalyysi ei pysäytä siksi, etten tietäisi mitä tehdä.

Se pysäyttää siksi, että mikään vaihtoehto ei tunnu täysin turvalliselta ja omalta.

Entä jos päätös ei olekaan täydellinen?

Olen alkanut miettiä, pitäisikö koko kysymystä lähestyä toisin.

Entä jos kaikkea ei tarvitse suojata. Entä jos kaikkea ei tarvitse viimeistellä. Entä jos kaikkea ei tarvitse ratkaista ennen julkaisemista.

Ja ehkä tärkeimpänä: entä jos päätös ei ole joko–tai.

Vaan sekä–että.

Yhteenveto

Minulla on edelleen se kansio.

Ja nyt minulla on myös kaksi kuosia, jotka eivät enää odota epämääräistä joskus-hetkeä, vaan seuraavaa konkreettista askelta.

Ei inspiraatiota. Ei aikaa. Vaan sitä, että käynnistän suojausprosessin toiselle niistä ennen kuin viemme yhteistyömallistoa eteenpäin.

Juuri siinä tämä koko aihe oikeastaan tiivistyy.

Analyysiparalyysi ei aina näytä siltä, ettei mitään tapahtuisi. Joskus se näyttää siltä, että samaa päätöstä pyörittelee mielessään niin kauan, että eteneminen pysähtyy huomaamatta.

Nyt päätös on kuitenkin tehty.

Ensimmäinen kuosi lähtee suojaukseen.

Sen jälkeen voi kuosia jo esitellä julkisesti.

Ei siksi, että ratkaisu olisi täydellinen, halpa tai täysin vaivaton. Vaan siksi, että tässä kohtaa eteenpäin pääseminen vaatii juuri tämän askeleen.

Ehkä analyysiparalyysi ei aina ratkea keventämällä päätöstä.

Joskus se ratkeaa sillä, että hyväksyy epäröinnin ja tekee sen silti.

Ja ehkä seuraava kysymys ei ole enää se, pitäisikö suojata vai ei.

Vaan se, kuinka monta kertaa olen ennen tätä päättänyt olla etenemättä.