Miten lastenhuoneesta tuli oma työhuone?

– Missä ihmeessä se nyt taas on? tiuskaisen.

Jälleen kerran etsin opintojenaikaisia muistiinpanoja, joita olisin tarvinnut nyt eikä viidestoista päivä. Ravaan aulan ja takkahuoneen väliä ja silmäilen ainakin kolmatta kertaa hyllyjä etsien sinistä mapin selkämystä.

Olen kirjoittamassa juttua vanhan takin muodistamisesta ja tarvitsen työn tekemiseen väljyysvarataulukot, jotta vaatteesta tulisi edes sinne päin istuva. Turhautuneena tartun henkarissa riippuvaan takkiin ja kiikutan sen ateljeen pöydälle odottamaan.

Kurkkaan konesaliin. Näen sinisen mapin pilkottavan ompelua odottavien kankaiden alta. Nappaan sen kainalooni ja ravaan yläkertaan villasukissani puisilla portailla liukastellen.

Heilutan voitonriemuisena mappia aviomiehelleni.

– Vihdoinkin!

Järjestystä rakastava mieheni vilkaisee minua.

– Olisikohan jo aika? hän kysyy.

Toki tajuan itsekin, että kenties olisi aika ratkaista tämä ikuisuusongelma lopullisesti. Tilaahan meiltä ei puutu.

Työt teen nuorimmaisen entisessä huoneessa parvisängyn alla, kumarassa ja hämärässä.

Olen kirjoittanut blogia kohta kymmenen vuotta polven päällä sohvan nurkassa ja etsinyt joka ikinen viikko tarvitsemaani lähdettä ympäri taloa kuin heikkopäinen. Kunkin projektin jäljiltä kirjoja lojuu siellä ja täällä. Pöydällä. Sohvalla. Sängyssä.

Toisella sohvalla Turussa syntyvät puolestaan väitöskirjan artikkelit Leelian lepotuoliasennossa. Osa lähteistäni majailee Turussa. Niinpä yritän viikoittain muistella, missä juuri sillä hetkellä tarvitsemani opus mahtaa sijaita.

Kenties elämässä on muitakin stressin aiheita, pohdin.

Lastenhuoneesta työhuone

Kesälomalla pysähdyn nuorimmaisen huoneen ovelle.

Katson hämärää huonetta. Silmäilen valkoista sänkyä ja lyijykynällä kaiverrettua pöytää.

– Haluatko opetella purkamaan sängyn? kysyn nuorimmalta.

Käyn hakemassa mieheni säntillisestä pakista kuusiokoloavaimen. Puran sängyn lauta laudalta. Välillä heitän avaimen nuorimmaiselleni, joka ruuvaa toisesta päästä. Laskemme laudan kerrallaan lattialle. Mäntypuiseen lattiaan jää helposti jälkiä, jos ote lipsahtaa. Enkä tunne erityistä tarvetta aloittaa myös lattian hiomisprojektia.

Nostan laudat syliini ja pujottelen käytävää pitkin pihalle seiniä kolhimatta. Jätän laudat autokatokseen aviomieheni katsellessa. Viimeisen reissun jälkeen kuulen, kuinka moottorisaha käynnistyy yskähdellen.

Yksi aikakausi on päättynyt.

Katson kirkastunutta tilaa. Tunkkaisuus on hävinnyt.

Mittaan paljastuneen seinän, takkahuoneen kirjahyllyn sekä eteisen hyllymetrit.

Käyn kurkkaamassa uusien hyllyjen hinnat. Unelmoin Böknäsistä. Päädyn Lundiaan.

– Miten käsittelemätön puu voi maksaa niin paljon? parahdan.

Pohdin jo kauniiden, valokuvista tuttujen kirjapinojen kokoamista seiniä vasten.

Lopulta muistan, että näin Kiertämössä Lundian kierrätettyjä osia.

Iltapäivällä keräämme avuliaan ja ystävällisen myyjän kanssa mukaamme kolmen täysikorkean hyllyn laudat ja päädyt.

Mikään ei ole oikein paria minkään kanssa. Kolhut, naulat ja naulanreiät ovat valmiina.

– Saavat luvan kelvata, totean miehelleni.

– Nastat? kysyn myyjältä.

– Ei ole.

Kuljetamme hyllyt autoon, jonne ne mahtuvat ihmeen kaupalla. Tilaan uudet nastat ja hyllyristikot osuuskaupan kautta.

Kokoan hyllyt paikalleen, mutta en pysty täyttämään niitä kirjoilla ennen nastojen ja hyllyristikoiden saapumista. Kiikutan sadat kirjat kirjahyllyn eteen lattialle odottamaan.

Käännän selkäni kaaokselle. Suljen oven takanani.

Keitän synttärikahvit.

Toivon, ettei kukaan vieraista eksy huoneeseen.

Illalla kaipaan hetken omaa rauhaa. Vien huoneeseen suolalampun ja jumppamaton. Avaan joogavideon ja rentoudun.

Huone kylpee lämpimässä valossa kilpaa elokuisen auringonlaskun kanssa. Suljen silmäni ja annan ajatusteni juosta.

Jokohan uskaltaisi huokaista?