Miksi käsitöistä kirjoittamista pidetään yhä vähäpätöisenä?

Rakas päiväkirja! Minua neuvottiin hiljattain unohtamaan käsityöt, tekstiili- ja muotiala ja keskittymään johonkin muuhun. Hengitin hetken sisään ja ulos. Tarkennusta en saanut: mihin minun sitten pitäisi keskittyä?

Totta toinen puoli. Jaan aikaani usean tekemisen välillä, ja se voi toisinaan näyttää ulkopuolisesta hieman kaoottiselta. Silti koen, että kaikki, mitä teen ja opin tällä niin sanotulla kultaisella vapaa-ajalla, tukee myös päätyötäni sekä lehtorina että väitöskirjatutkijana. Viime aikoina olen ehkä hyötynyt eniten siitä, että näppäimistö on tuttu ja tekstiä syntyy silloin, kun sitä tarvitaan.

En oikein jaksa uskoa, että kyky ylittää kuuluisa tyhjän paperin kammo olisi kehittynyt ilman käsitöistä kirjoittamista. Välillä tulos saattaa olla kevyttä kenttäviihdettä artikkelin kulmaan, ja se vaatii editointia. Mutta editointi on helpompaa, kun tekstiä on olemassa, mistä karsia ja muokata – vaikka se olisi aluksi täyttä kuraa. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.

Pari viikkoa sitten ostin sattumalta antikvariaatista kirjan Muodin ikuistajat: muotivalokuvaus Suomessa. Jo alkusivuilla todettiin, että käsitöistä ja naisten muodista kirjoittaminen sijoittuu kirjoittamisen arvostusasteikolla lähes pohjimmaiseksi, heti keltaisen lehdistön jälkeen. (Salo, 2005)

Tämä tuntuu erikoiselta, kun ottaa huomioon, että tekstiiliteollisuus kuuluu maailman suurimpiin teollisuudenaloihin. Se työllistää valtavan määrän ihmisiä ympäri maapalloa ja vaikuttaa merkittävästi myös käsillä olevaan ilmastokriisiin. Silti käsitöistä, muodista ja arjen estetiikasta kirjoittamista pidetään helposti kevyenä tai jopa turhana.

Näkökulma jäi vaivaamaan sen verran, että vilkaisin junamatkalla muutamia artikkeleita selvittääkseni, mistä tällainen vähättely oikein kumpuaa.

Pikaisen yhteenvedon perusteella syyt näyttävät liittyvän kulttuurisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin – erityisesti siihen, että ala yhdistetään naisten työhön ja käytännönläheisyyteen pikemminkin kuin niin sanottuun puhtaaseen estetiikkaan.

Arjen estetiikka jää helposti näkymättömäksi

Muoti ja käsityöt, erityisesti pehmeiden materiaalien kanssa työskentely, mielletään usein “naisten töiksi”. Perinteisesti tällaiset alat ovat olleet vähemmän arvostettuja kuin miesvaltaisiksi mielletyt alat. Niihin liitetään kulutus, itsestä huolehtiminen, vapaa-aika ja arjen estetiikka. Arjen estetiikka taas näyttäytyy helposti huomaamattomana, tavallisena ja siksi vähemmän kiinnostavana – jopa näkymättömänä julkisessa keskustelussa. Tämän seurauksena naisvaltaisilta aloilta puuttuu usein symbolista pääomaa: arvovaltaa ja kulttuurista arvostusta. (Freeman, 1990; Stokes, 2013; Vachhani ym., 2025)

Käsityö ja taide eivät ole olleet aina erillisiä

Ilmiöön liittyy myös käsityön ja taiteen välinen arvostushierarkia. Renessanssista lähtien länsimaisessa ajattelussa on korostunut käsitys siitä, että älyllinen, filosofiaan ja usein maskuliinisuuteen liitetty taide on arvokkaampaa kuin fyysinen ja selkeän käyttöarvon omaava käsityö. Pieni historiallinen knoppitieto: ennen renessanssia myös kuvataide luokiteltiin käsityöksi. (Ihatsu, 1996; Kokko,2007)

Pisteenä i:n päälle jopa kieli itsessään ylläpitää tätä ajattelutapaa. Sana käsityö yhdistyy työhön, välttämättömyyteen ja arjen askareisiin. (Mangan, 2024)

Muodin turhamaisuuden myytti

Muotia ja muotikirjoittamista pidetään usein turhamaisena, kevytmielisenä ja merkityksettömänä. Osittain tämä johtuu siitä, että muotimaailma esitetään mediassa rikkaiden naisten helppona – joskaan ei kovin halpana – harrastuksena. Todellisuudessa ala vaatii paljon luovaa, logistista ja taloudellista työtä. Osa työstä teetetään harjoittelijoilla, pahimmillaan ilmaiseksi tai tuotelahjoja vastaan. (Stokes, 2013)

Moni saattaa vielä muistaa televisiosarjan Sex and the City ja sen ikoniset kenkä- ja muotiostokset, jotka näyttivät aina lievittävän käsillä olevaa ongelmaa.

Blogit, naistenlehdet ja kirjoittamisen arvostus

Myös naistenlehdet ja blogit mielletään usein yksityisen kodin piiriin kuuluvien “naisten asioiden” käsittelijöiksi. Näitä aiheita pidetään vähemmän yhteiskunnallisesti merkittävinä kuin julkista ja ammatillista elämää koskevia aiheita. Siksi tällaisia julkaisuja pidetään toisinaan epäluotettavina tai pelkkänä kaupallisena viihteenä verrattuna perinteiseen uutismediaan, joka puolestaan keskittyy usein maskuliinisiksi koettuihin aiheisiin, kuten sotaan ja talouteen. (vrt. Mangan 2024; vrt. Niiranen 2023)

Myös genren sisällä on arvostushierarkioita. Muotitoimittajia pidetään ammattilaisina, kun taas bloggaajia saatetaan pitää amatööreinä (Vainio 2019. Bloggaajien joukosta löytyy sekä työhevosia että näyttelyponeja (Stokes 2013).

Me työhevoset keskitymme asiantuntijuuteen ja pyrimme tuottamaan mahdollisimman laadukasta sisältöä. Näyttelyponit taas ovat mukana “vääristä syistä”: etsimässä eturivin paikkoja muotinäytöksissä. (Stokes 2013)

Tunnelin päässä näkyy kuitenkin hieman valoa. Käsitöiden ja arjen merkitys on viime vuosina noussut esiin muun muassa harrastuneisuuden ja hyvinvointitutkimuksen myötä. Silti näistä aiheista kirjoittavat joutuvat yhä kamppailemaan pitkien historiallisten ennakkoluulojen kanssa. (vrt Turunen, 2022; Mangan, 2024; Kokko, 2007)

Ehkä juuri siksi niistä kannattaa kirjoittaa.

Lähteet

Freeman, J. (1990). The Crafts as Poor Relations, Oral History. The Crafts, 18(2), 24-32.

Ihatsu, A-M. (1996). Craft, Art or Design? In pursuit of the changing concept of craft. Joensuun yliopisto.

Kokko, S. (2007). Käsityöt tyttöjen kasvatuksessa naisiksi. Joensuun yliopisto.

Mangan, E. (2024) ”Käsityön asema taiteessa.” 

Niiranen, A. (2023, marraskuuta 23). Naistenlehdet tutkimuskohteena –. https://naistenasialla.fi/2023/11/23/miksi-tutkia-naistenlehtia/

Stokes, A. (2013). Fashioning gender: A case study of the fashion industry.

Turunen, S. (2022). Käsityön merkitykset nuorten kokemana

Vainio, E. (2019) Kuin Sally ja Susie–muotia rivien välistä.

Vachhani, Sheena J.; Bell, Emma and Bristow, Alexandra (2025). The affective micropolitics of craftivism: Organizing social change through the minor gesture. Organization Studies, 46(4) pp. 525–547.